Iso G

Gradu. Se on se sana, joka jo fuksivuonna kuulosti tosi pelottavalta. Että joku ihan valtava tutkimus pitää tehdä, vähän niin kuin kirjoittaa kirja, hui kamala! Fuksivuonna tosin oli vielä kaukana tulevaisuudessa se hetki, kun asiaa piti ihan tosissaan alkaa ajatella. Kandidaatintutkielmaa tehdessä tuntui, että no ei se gradukaan ehkä ihan niin paha asia ole. Kandikin valmistui ihan ajallaan ja ajoittain sen tekeminen oli jopa ihan kivaa välillä.

Gradun tekeminen menee vähän sellaisissa sykleissä. Ensin on semmoinen kamala epätoivo, että ei tule mistään mitään ja varmasti en mitään osaa ja kaikki lähteet on huonoja ja mikä mun aihe nyt edes olikaan, sekin taitaa olla ihan tyhmä ja ihan on hanurista koko gradu. Sitten jossain vaiheessa loksahtaa palaset kohdalleen ja tulee sellainen kunnon flow-kokemus, että hei mä osaan tän, tiedän mitä teen ja teen sen hyvin jeijjeah. Siinä vaiheessa muuten kannattaa ihan vimmatusti edistää sitä gradua, koska eipä aikaakaan, niin se epätoivo iskee taas eikä mistään tule mitään. Tällä hetkellä meneillää on taas kerran tämä epätoivovaihe. Aivot tuntuu olevan teflonia, ja niissä ei järin pitkään mikään ajatus pysy, ainakaan tarpeeksi kauan, että ehtisin sen vaikkapa raapustaa ylös. Sitten kun ehtii vihdoin keskittyä ja uppoutua, loppuukin aika kesken ja perhe vaatii huomiota, ja takaisin asiaan pääsee vasta siinä vaiheessa, kun vireystila on täysin väärä. 

On siis vähän hankala yhtälö tämä lusmuus luontaisena ominaisuutena yhdistettynä rajalliseen aikaan. Keväällä grdun on kuitenkin oltava valmis, koska silloin on tarkoitus valmistua, eikä se ole mahdollista, ellei se gradukin ole valmistunut. 

Sadepäivän ilo

Oli vähän synkkiä päiviä heinäkuuksi tuossa, kovin syksyisää jopa. Normaalisti olisi varmaan kyrpinyt, mutta eipä tällä kertaa. Päästiin nimittäin kokeilemaan heti tositoimissa uutta välikausihaalaria, jonka onnistuin nappaamaan alesta. Se haalari on nimittäin ihana. Aina välillä sitä löytää sen sisäisen materialistinsa ihan kunnolla, ja jotenkin kummasti se nykyään projisoituu Mukulan kautta pääasiassa.

Kyllähän se sinänsä pärjäisi jollain halvemmalla ja rumemmallakin haalarilla, tunnustettakoon se kuitenkin. Vaan kun minulle tulee niin hyvä mieli, kun se on niin suloinen ja värikäs. Ulkoillaan yleensä joka päivä vähintään kerran säästä riippumatta, koska muuten Mukula hakkaa ulko-ovea ja vinkuu ja murisee, eikä sitä kovin mielellään kuuntele. Lisäksi se nukkuu paremmin, jos ollaan ulkona oltu. Kuitenkin noina synkkinä syksyisinä heinäkuun päivinä taidettiin ulkoilla vähän keskivertoa enemmän jopa, ihan vaan kun tykkäsin niin katsella tuota haalaria. Aika sekopäistä, mutta todistanee, että kyllä tuo oli hintansa väärti. Minulla on vähän semmoista kaamosmasentuneisuustaipumusta aina pimeinä vuodenaikoina, joten jos mikään saa sen synkän ja kolean ajan tuntumaan siedettävämmältä, niin se on vain positiivista.

 

Onhan se äiti-ihmisten välikausihaalarihypetys välillä vähän koomistakin kyllä. Ja vaikka niin kovin omalla mielenterveydelläni onnistuinkin perustelemaan tämän meidän hankinnan, niin onhan se myönnettävä, että ihan yhtä koominen olen minäkin. Mutta onhan sillä jälleenmyyntiarvokin, jos se säilyy ehjänä, niin kuin nuo laadukkaat haalarit yleensä säilyvät. Tosin sellaista minä en kyllä käsitä, että hankitaan muksuille hienot ja kalliit tekniset ulkovaatteet, mutta sitten juuri sellaisissa olosuhteissa, missä niitä teknisiä ominaisuuksia tarvittaisiin, laitetaankin joku halvempi kakkoshaalari, ettei se hieno haalari nyt vain mene likaiseksi ja jälleenmyyntiarvo kärsi. Minäkin kyllä yleensä Mukulan pieneksi jääneet vaatteet myyn pois, koska siten saa vähän kaappitilaa vapaaksi ja pystyy rahoittamaan uusia (tai uusia vanhoja) rytkyjä, mutta ei kyllä kuulu minun filosofiaani mitenkään päin semmoinen, että jotain vaatetta ei saisi käyttää missään potentiaalisesti sotkuisessa toiminnassa jälleenmyyntiarvon säilymisen takia. Eikä me niin kovasti kyläilläkään, että sitä varten tarvitsisi erikseen jotain kyläilyvaatteita olla, joten aika juntisti Mukula pukeutuu samoihin vaatteisiin oli sitten missä tahansa. Ehkä sitä ihan kivointa paitaa en laita, jos tiedän sen syövän aamiaiseksi mustikoita, vaan harvapääaivoilla joskus laitan silti, kun tajuan, ettei olisi kannattanut, vasta siinä vaiheessa, kun hinkutan tahraa sappisaippualla.

Kameranani toimii tätä nykyä vain tuo Lumian kamera, kun Mukula teki oikealle kameralle jotain ja sillä otetuista kuvista tulee ihan omituisia. Mutta enpä minä mikään vuoden valokuvaaja muutenkaan kyllä ole. Turha siis odottaa mitään semmoista kovin visuaalista blogia. Tai mitään erityisen mielenkiintoisia postauksia, tämmöisiä jorinoita vain.

Alku

Josko uusi blogi. Edellinen käsitteli vain jälkikasvua, tänne tulen kirjoittamaan ehkä vähän muistakin aiheista. Saapa nähdä.

Jos joku ei tunne, niin olen 27-vuotias ikuinen opiskelija ja 1,5-vuotiaan esikoiseni äiti ja sellaisen hevioopperahemmon vaimo. Pari toisinaan kovastikin hermoille käyvää katinronttia kuuluu perheeseen myös. Opiskelijuus tosin on pian päättymässä ainakin tämän tutkinnon osalta, jäljellä on enää gradu loppuun ja pari sivuainekurssia. Tosin jos tai siis kun (huomatkaa optimismi...) minusta tulee valmistuttuani akateeminen työtön, niin täydentänen tutkintoani vielä opiskelemalla hiukan lisää.

Lastani en aio tässä blogissa nimellään kutsua, vaikka hänestä varmasti melko paljon kirjoittelenkin, olkoon hänen koodinimensä Mukula. Tiedättekös, niin kuin semmoinen epäkypsä peruna.

Enpä nyt tiedä, tuleeko tästä mitenkään erityisen mielenkiintoinen blogi. Ehkä minulla ei ole mitään tarpeeksi mielenkiintoista kerrottavaa. Tekee kuitenkin mieleni jakaa joitakin ajatuksia suurelle yleisölle, niin olkoon tämä sitten kanava sille. Tervetuloa, lukija.